Kohti uutta, kohti kasvua

Sammuin ensimmäisen kerran alkoholista viisivuotiaana, ja toistaiseksi viimeisen kerran 48-vuotiaana. Tuossa välissä oleviin neljäänkymmeneenkolmeen vuoteen sijoittuvat koulut ja opiskelut, työelämän aloittaminen, perhe ja parisuhteet. Työura meni eteenpäin samalla kun päihderiippuvuuskin eteni omalla vääjäämättömällä tavallaan. Tuli vaihe, jossa molemmat eivät enää voineet edetä samanaikaisesti, vaan käyrät menivät väistämättä ristiin. Pienen yksikön työpäällikkö oli yhä useammin krapulassa ja/tai Mynthoni suussa, uni ei tullut öisin, tappeluja sen sijaan helposti. Kävin tutustumassa rikosseuraamusjärjestelmään käytännön harjoittelujaksolla, eli lusimalla ehdottoman vankeusrangaistuksen nelikymppisenä ensikertalaisena.Yli kahdenkymmenen vuoden työura Helsingin kaupungin sosiaalivirastolla ei kuitenkaan vielä kaatunut tuohon tuomioon, vaan addiktin ehdottomaan mielenlaatuun ja muihin luonteenvirheisiin käydessäni töihin jo palattuani sosiaalisessa mediassa julkista debattia työnantajan toimissa kokemistani epäkohdista. Tämä synnytti työnantajassa tahtotilan työsopimuksen päättämiseen, ja tuurijuoppous kerran tai pari vuodessa toistuvine poissaoloineen tarjosi siihen mahdollisuuden.2011 olin siis vailla työtä, ja monien muiden lisäksi koputtelin Kriminaalihuollon tukisäätiönkin ovea. Palkkatyötä ei ollut tarjolla, mutta palkattomaksi vapaaehtoiseksi pääsin vertaistuki Redikseen. Pian maksettiin hiukan kulukorvausta, sitten pääsin määrä- ja osa-aikaiseksi vertaisohjaajaksi, ja siitä vastaavaksi ohjaajaksi toistaiseksi voimassa olevalla työsopimuksella samana vuonna. Raitistuin juhannuksena 2012, ja testautin hiukan peloissani mitä mahdollisia kognitiivisia, neurologisia tms. vaurioita pitkä ”päihdeura” ja sen mukanaan tuomat iskut olisivat aiheuttaneet. Kaikki oli kunnossa. KRITS tarjosi auttavan käden eräässä elämäni käännekohdassa, ja todennäköisesti muutti taas yhden kohderyhmäänsä kuuluvan elämän suunnan. Olen siitä ikuisesti kiitollinen.Sinnittelin työtehtävässä, jota en oikein kokenut omakseni, kun en saanut säätiöllä toivomiani muitakaan töitä. 2017 pääsin vihdoin asumisohjaajaksi silloiseen asumisvalmennusyksikköön, sitten hajasijoitettuihin tukiasuntoihin. Nimike muuttui sosiaaliohjaajaksi, ja tämän vuoden alusta keskityin haastavimpien tilanteiden hoitamiseen säätiön tuetussa asumisessa nimikkeellä vuokraustoiminnan sosiaaliohjaaja.Monien päihdetoipujien ja omataustaisten työntekijöiden tavoin olin omaksunut ehkä hiukan valikoidenkin sinänsä tosia viisauksia, kuten: ”Toipuminen voi alkaa, kun ymmärtäjät loppuvat”, ”rajat ovat rakkautta” jne. Olin, ja olen edelleen vakuuttunut siitä, että moni asia, jota päihderiippuvaisen läheisen tekemänä sanottaisiin mahdollistamiseksi, muuttuu jotenkin kummasti ammattilaisen tekemänä joksikin muuksi, muka aivan perusteltavaksi ja mielekkääksi toiminnaksi. Uskoin, ja uskon edelleen, että oikealla tavalla, syyttämättä, syyllistämättä ja yläpuolelle asettumatta tehty rajojen asettaminen sen jälkeen, kun reilu mahdollisuus on annettu, on yhtä tärkeää kuin ymmärtäminen ja joustaminenkin. Jos rajojen asettaja ei ole itse tunteiden vallassa, vaan sinut sen kanssa mitä hyvään pyrkien on tekemässä, ei kyseessä ole katkeruutta tuova ”kyykyttäminen”, vaan erilaisia riippuvuuden skeemoja hyvässä tapauksessa pitemmällä tähtäimellä purkava ”vastuuttaminen”.Yliymmärtämisessä toinen ihminen alennetaan, vastuuttamisessa hänet kohdataan valitsijana ja toimijana. Reilu mahdollisuus, johon tarttumalla tai tarttumatta jättämisellä asiakas tekee valinnan, voi olla hyvinkin pieni, mutta myös hyvin todellinen. Keskeistä on, että valinta mitoitetaan syvästi ymmärtäen sellaiseksi, että toisen on se mahdollista tehdä. Todellisen valinnan ja sen seuraukset hyväksymällä tai sivuuttamalla työntekijä joko hyväksyy valitsijan oman elämänsä subjektina, tai määrää hänet omien toimiensa objektiksi.Näiden oivallusten ja hajasijoitetun tukiasumisen parissa kuluneiden vuosien myötä tehtäviini alkoi kuulua yhä enemmän rajaamista ja vastoin asukkaan toivetta tehtäviä interventioita, ja itselleni syntyä kysymyksiä siitä, miksi niin moni tunnutaan sijoitettavan hajasijoitettuun tukiasumiseen epäonnistumaan, ja miksi asumisyksiköitä ja muita vaihtoehtoisia matalan kynnyksen asumis-/majoituspalveluita ei ole tarpeeksi.Sitten, 5.5.2022, Vva teki minulle tarjouksen johon halusin tarttua. Kun en viihtynyt päihde- ja rikostaustaisten päiväkeskuksen vastaavana ohjaajana (kuin kuusi vuotta), ja olin viime vuonna valmis lähtemään aiempaa pienemmällä palkalla työskentelemään toipumiseen sitoutuneiden päihderiippuvaisten yhteisöohjaajana (en tullut valituksi), niin mitä ihmettä luulen tekeväni ja saavani aikaan matalan kynnyksen majoitus- ja asumisyksiköiden esihenkilönä?Uskon ihmisen elinikäiseen kasvuun silloin kun hän itse siihen pyrkii. Tiedän sekä omasta että muiden kokemuksista, että se voi olla upeaa todellisuutta. Tässä, kuten toipumisessakin, on vuorovaikutus samaan sitoutuneiden ihmisten kesken tärkeää. Omaa kokemusta jakamalla ja toisten kokemusta kuulemalla ihmiset ovat yksilöinä enemmän kuin pelkkää omaa totuuttaan, vaikkakin kuinka todeksi koettua, seuraamalla, ja usein myös (työ)yhteisönä enemmän kuin edes yhteisten kokemustemme ja osaamistemme summa. Olisi tietysti mukavaa ja helppoa, kun oltaisiin aina menossa samaan suuntaan, ja oltaisiin vielä keinoistakin samaa mieltä. Tämä toive ohjasi minua hakemaan tehtävää, johon en tullut valituksi, ja myöhemmin pyrkimään rakentamaan tehtäväkuvaa, jossa saisin toimia mahdollisimman itsenäisesti omien vastuuttamista koskevien näkemysteni varassa. Sekään ei mennyt kuten ajattelin, ja kun en enää etsinyt mitään uutta, jokin uusi löysi minut.Vva:lla työskentelee ja toimii ihmisiä, joista joitain tunnen, osan tiedän, ja joita arvostan sekä ihmisinä että ammattilaisina. Moni teistä (pian ”meistä”) on minun laillani kulkenut näkyvästikin hiukan tavanomaista kivisemmän polun, ja kokemukseni mukaan ei tarvitse paljoakaan keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen hengessä ”normaalimminkaan” eläneen ihmisen pintaa raaputtaa, kun alta löytyvät aivan samat ihmisyyden kysymykset, toiveet, kipupisteet ja haasteet kuin meillä muillakin. Olen vuosia puhunut toipumisen ja sisäisen kasvun myötä laajenevista vertaisuuden kehistä, jolloin lopulta toisiimme samaistuen kohtaamme toisemme erilaisista kokemuksista riippumatta, kaikki vajavaisina ihmisinä, ja kuljemme oman erityislaatumme mukaan, omissa kengissämme ja omilla tavoillamme toisiamme tukien enemmän tai vähemmän samaan suuntaan.Uskon että meillä voi olla yhteinen kieli, ja yhteisiä tavoitteita. Samanmielisyys ja yhteisymmärrys eivät ole välttämättömiä, sillä ei lihaskaan kasva jos ei sitä rasita. Luotetaan toisiimme jotta rohkenemme puhua oman senhetkisen totuutemme ja olla tarvittaessa rakentavasti eri mieltä, arvostetaan toisiamme niin että voimme oppia toisiltamme ja kasvaa, kuullaan, nähdään ja tunnetaan toisemme (ja itsemme) ennen kuin luulemme tietävämme mistä puusta kukin on veistetty, ja ehkä ennen kaikkea muuta; opettakaa minua taas näkemään entistäkin vahvemmin sairauden ja rikkonaisuuden läpi, ja kohtaamaan niiden alla oleva ihminen. Heissä, ja meissä…Harri EerikäinenKirjoittaja aloittaa Vailla vakinaista asuntoa ry:n Tupa- ja Sällikoti -yksiköiden esihenkilönä 6.6.2022